Muistan kymmenien vuosien takaa Skotlannista pienen otsikkoon liittyvän episodin. Oltiin liikkeellä isommalla joukolla ja suomalaiskansalliseen tapaan huutelimme pelatessamme viereisillä väylillä kulkeville kavereillemme suureen ääneen ja kaikkea mahdollista. Kuin tyhjästä eteeni ilmestyi vanha skotti joka ilmoitti rauhallisesti ja ystävällisesti, että ”Golf is a quiet game” ja jatkoi matkaansa. Sanoma meni heti jakeluun ja olen yrittänyt aina ja tarpeen tullen saarnata asiasta itsekin. Kentällä pitää osata hillitä itsensä ja myös sekä menestysten kuin vastoinkäymistenkin hetkellä.
Saman hiljaisuuskoodin olisi pädettävä jossain määrin myös golfkatsomoissa. LET:in jälkeen, reilu vuosi sitten, muistan kuinka suomalainen media ihmetteli sitä, että Talissa oli ollut niin hiljaista. Lajin pariin äskettäin tulleet hämmästelevät usein miksei golfkilpailuissa soi taustamusiikki kuten vaikkapa jääkiekko-otteluissa, joissa heti kun peli on poikki alkaa sellainen mekastus, että vieressä istuvan kanssa on turha aloittaa keskustelua pelin tapahtumista. Olympiastadionilla oli äskeisessä Suomi – Ruotsi -yleisurheilumaaottelussa myös niin paljon tilattua taustamölyä, ettei kenttäkuuluttajan puheesta saanut enää selvää.
Valitettavasti golfissakin kehitys on menossa vähän huonoon suuntaan. Yhdysvalloissa on yksi tourin osakilpailu, jossa järjestäjät melkein ylpeilevät sillä kuinka heidän, yleensä vahvasti juopunut yleisönsä onnistuu häiritsemään pelaajia. Tässä Phoenix Open -tapahtumassa mm. yksi todella stadionmaiseksi rakennettu par-kolmonen on todellinen hornankattila. Kun Tiger Woods löi siellä kerran pallonsa suoraan reikään, täyttyi koko viheriö saman tien tyhjistä oluttölkeistä.
Kaksi vuotta sitten Kentuckyssä pelattu Ryder Cup oli yleisön käyttäytymisen suhteen tämän vanhan ystävyysottelun eräänlainen pohjanoteeraus. Suurin syypää siihen oli kuitenkin USA:n joukkueen kapteeni Paul Azinger, joka toi ennen ottelua lehdistössä julki toivomuksensa, että vastustajien epäonnistumisille saa hänen mielestään hurrata. Tässä yhteydessä tulee etsimättä mieleen Seve Ballesteroksen luonnehdinta eräästä USA:n takavuosien Ryder Cup –miehistöstä. ”Heillä on 11 mukavaa miestä ja Paul Azinger.”
Toivoa sopii, ettei eurooppalainen yleisö ”kosta” jenkeille kolmen viikon päästä niitä asioita mitä kaksi vuotta sitten tapahtui. Euroopan joukkueen kapteeni Colin Montgomerie on ainakin saanut niin hyvän golfkasvatuksen Royal Troonin sihteeri -isältään, että saanee ainakin omat pelaajansa käyttäytymään golfin parhaita periaatteita kunnioittaen.
Ei mikään ole niin hienoa kun voittaja arvostaa kanssapelaajiaan niin, ettei ala liikaa ”tuulettaa” suurenkaan voiton selvittyä. Monet muistavat vieläkin kuinka, muuten niin parjattu Nick Faldo käyttäytyi vuoden 1996 Mastersin viimeisellä viheriöllä. Pelin päätyttyä hänen tärkeimmäksi kokemansa asia oli halata ja lohduttaa Greg Normania jonka valtavan etumatkan hän oli juuri kuronut reilusti umpeen. Hurraavaa yleisöä hän tervehti nostamalla laiskasti kättään.

Otsikon sanonnalla tarkoitan sitä, kun kentälle julistetaan kevyin perustein ns. ”talvisääntö,” niin kuin naisten suuressa ammattilaiskilpailuissa Talissa eilen tapahtui. Näyttää siltä, että tähän aidon golfin kannalta onnettomaan käytäntöön mennään yhä useammin kaikkialla siellä missä ammattilaiskilpailuja pelataan. Kaiken takana on ilmeisesti se, että golfin ammattilaisjärjestöillä on suuri tarve saada pelaajansa näyttämään mahdollisimman hyvältä ja he ovat lisäksi myös sitä mieltä, että kansa haluaa nähdä yhä enemmän birkkuja ja eageleita.
Golfin valtaa pitävät amatöörijärjestöt R & A ja USGA ovat tietenkin täysin eri linjoilla. Heidän järjestämissään kilpailuissa pelataan poikkeuksetta oikeaa golfia ja palloa jatketaan siitä missä se makaa. Heille samoin kuin varmasti kaikille golfia rakastaville ihmisille on täysin yhdentekevää onko voittotulos par’issa tai sen alle. Tärkeintä on löytää voittaja.
Yksi viime aikoina kovasti korostunut järjestäjien pakkomielle on se, että kaikille kilpailijoille on taattava tasapuoliset olosuhteet, joka ilmenee mm. sillä lailla, että kahdella väylään osuneilla palloilla pitää jatkolyönnin kannalta samanlaiset mahdollisuudet. Jos toisen pallon alla on kuitenkin laihanlaisesti ruohomattoa on valpas järjestäjä jo etukäteen merkannut paikan maalisuihkullaan droppausalueeksi. Minusta golfin hienous piilee juuri siinä, että kahden hyvän lyönnin lopputulos saattaa olla kovasti erilainen, mutta huono-onnisemman pelaajan luonnetta tärkeällä tavalla kasvattava.

Eiliset Talin kierrokset kestivät varmasti noin puoli tuntia pitempään pelkästään sen takia kun pelaajat koko ajan merkkasivat, nostivat, puhdistivat ja lopulta ”tupsuttivat” pallonsa.
Parhaiten siinä onnistui varmasti Kylie Walker, joka sivusi viimevuotisen voittajan Beatriz Recarin Talin naisten kenttäennätystä 64. Se ei kuitenkaan ansaitse pääsyä aikakirjoihimme ”talvisäännöstä” johtuen.

Vuonna 1989 eli 21 vuotta sitten käytiin Talissa, Finnish Amateurin naisten sarjassa, tiukka mittelö voitosta kahden ruotsalaistytön välillä. Kisan vei lopulta nimiinsä, ensimmäisen uusintareiän birkulla, 18-vuotias ja poikkeuksellisen kaunis blondi Ruotsin länsirannikolta nimeltään Carin Hjalmarsson. Samassa kilpailussa oli sattumalta mukana Ruotsin miesten joukkueessa nuori mies nimeltä Stefan Koch, joka sitten 1990-luvun puolen välin paikkeilla vei vihille kauniin Carinin. Pariskunta muutti samoihin aikoihin Yhdysvaltoihin jossa Carin alkoi tehdä uraa LPGA-tourilla. Hän ei aivan yltänyt parhaiden maanaistensa saavutuksiin, mutta voitti sielläkin muutaman kerran, ollen lisäksi kympin sakissa kokonaista 24 kertaa. Aluksi caddienä toiminut aviomies Stefan siirtyi vähitellen koti-isäksi huolehtimaan perheeseen syntyneestä kahdesta poikalapsesta.
Carin Kochin näyttävimmät saavutukset olivat ehkä hänen monet voittonsa Solheim Cup’in Euroopan joukkueessa. Esimerkiksi vuoden 2000 ottelussa hän voitti kaikki tarjolla olleet kolme pinnaa upottaen koko ottelun ratkaisseen putin, senkertaisen peliareenan, Loch Lomondin kentän reikävälillä 17.
Poikkeuksellisen kaunis Carin Koch herätti myös paljon huomiota golfpiirien ulkopuolella. Maineikas miesten lehti Playboy kyseli häntä jopa keskiaukeaman tytökseen, mutta Carin kieltäytyi kohteliaasti, mutta päättävästi lehden omistajan Hugh Heffnerin tarjolla olleista miljoonista. En ole kuullut, että yhdellekään muulle naisgolfarille olisi koskaan tätä ”paikkaa” tarjottu.

Carin Kochin nimi löytyy Finnair Mastersin osanottajaluettelosta nyt ensimmäistä kertaa ja hän on varmastikin mielenkiintoisin nimi koko porukasta. Kaikille naisgolfin ystäville tarjoutuu nyt viikonloppuna erinomainen tilaisuus seurata tätä, nyt jo 39-vuotiasta, mutta edelleen näyttävää naistähteä, jonka viimeaikaiset esitykset kielivät, että vielä sujuu pelikin.

Täällä Suomessa kaikki Green Cardin suorittaneetkin tietävät ettei mailaa saa bunkkerissa asettaa hiekalle ennen lyöntiä. PGA-mestaruutta tiukasti jahdanneelle Dustin Johnsonille asia ei näyttänyt olevan lainkaan selvä ja niinpä hänelle lätkäistiin kahden lyönnin rangaistus, joita ilman hän olisi selvinnyt play-offiin.
Olen huvittuneena pannut merkille kuinka monet, yleensä asialliset golfkirjoittajat esittävät, että kysymyksessä olisi jonkinlainen oikeusmurha ja, että golfin säännöt ovat - taas kerran - hyvin syvältä. Niin kuin kaikki kilpailua TV:stä seuranneet huomasivat, oli peliareenalla nimeltä Whistling Sraits valtavasti bunkkereita - selostajat puhuivat jopa yli 900:stä. En missään vaiheessa nähnyt, että niitä olisi kukaan haravoinut eli niissä oli niin pelaajien kuin varmasti yleisönkin jättämiä jälkiä. Niitä oli varmasti myös siellä Johnsonin bunkkerissa jonne hän mailansa ajattelemattomuudessaan laski. Ilmeisesti kentän suunnittelija Pete Dye, samoin kuin sen omistaja Herbert Kohler olivat päättäneet, että tämän kentän bunkkerit ovat aitoja esteitä, eikä niissä ole tarkoitus olla kivaa, niin kuin yleensä viimeisen päälle hoidetuissa ja haravoiduissa tour-bunkkereissa, jotka ovat itse asiassa jo ajat sitten lakanneet olemasta todellisia esteitä.
Kilpailijoille oli jaettu kentän paikallissäännöt ja PGA:n erikseen laatima a-nelonen jonka ensimmäisessä kohdassa korostettiin sitä, että kentän kaikki hiekkaa täynnä olevat ”kuopat” ovat sääntöjen tarkoittamia hiekkaesteitä. Papereita löytyi jopa teipattuna käsienpesualtaiden peileihin.
Joku oli sitä mieltä, että osa bunkkereista olisi pitänyt julistaa ns. waste-alueeksi, mutta pelkkä vilkaisu kentän ilmakuvaan osoitti sen jaottelun lähes mahdottomaksi.
Pitkälyöntinen Dustin Johnson menetti U.S.Openin liialla riskinotolla neljännellä kierroksella ja PGA:ssa hän kompastui alokasmaisesti sääntökirjaan. Ehkä hänen päivänsäkin vielä koittaa.

Huippugolfin osalta melko heiveröinen Saksa nappasi nyt jo kolmannen majorinsa. Kaksi Masters-titteliä vienyt Bernhard Langer (1985 & 1993) sai seurakseen nuoren Martin Kaymerin. Harva taitaa edes tuntea maasta muita pelaajia, ellei nyt Tsekkoslovakiasta aikanaan loikannutta Alex Cejkaa lasketa. Tässä yhteydessä tulee mieleen golfillisesti mahtava naapurimaamme Ruotsi, jolla on viime vuosina ollut melkein parisenkymmentä mitat täyttävää major-ehdokasta, mutta ei vieläkään yhtään miesten major-voittoa.

Golfin eurooppalainen amatöörieliitti viihtyy näinä viikkoina pitkään Suomessa ja mikäpä täällä lämmössä on ollessa. Heti Vanajan Linnan EM-kisojen jälkeen alkaa perinteinen huipputapahtuma The Erkko Trophy eli Finnish Amateur Open. Tämä kolmipäiväinen koitos, johon monet EM-tähdet jäävät, alkaa tulevana keskiviikkona 11.8.
Vanajanlinnan tulostaso näyttää kovalta, eikä viimeisen päälle trimmattu kenttä näytä antavan nuorille mestareille paljoakaan vastusta. Yksi ensi viikon mielenkiinnon kohteista onkin se, miten vanha Tali siihen kykenee. Takatiiltä pelattuna Tali on aina tarjonnut miehen vastuksen ja tekee sen varmasti myös tälläkin kertaa. Klubipelaajat pitävät Talia usein helppona nakkina, mutta kisakuntoon viritettynä kentästä on aina saatu aivan kohtuullisen häijy.
Euroopan huippuamatöörit ovat lähes poikkeuksetta hyvin nuoria ja uskonkin, että osanottajalista nuorten EM-kisoissa on kutakuinkin identtinen tämän miesten nimissä kulkevan porukan kanssa. Joukosta ei ns. karriääriamatöörejä löydy enää varsinkin kun ”ikuinen” amatööri, Englannin Gary Wolstenholme täytti kesällä 50 vuotta, siirtyi ammattilaiseksi ja lähti tavoittelemaan, ainakin omasta mielestään, helppoa rahaa senioritoureilla.
Koska Tali on suomalaishuipuille paljon Linna Golfia tutumpi kenttä, voimme myös odottaa selvästi parempaa menestystä kuin miten nyt, kolmen kierroksen perusteella, näyttää Hämeenlinnassa käyvän. Lisämausteen Talin tapahtumalle antavat luonnollisesti paikalla perinteisesti kisaavat maanosan parhaat naisamatöörit.

Olen varmasti kohdannut satoja golfareita, jotka ovat hämmästelleet kuinka jokin tietty reikä voikin olla merkitty niin helpoksi/vaikeaksi. Vielä hämmentyneemmäksi olen saanut heidät joka kerta kertoessani, ettei kysymyksessä ole - jos numerointi on laadittu EGA:n ohjeiden mukaisesti – suinkaan mikään vaikeusjärjestys. Vielä tänäkin päivänä uskon, että valtaosa golfareistamme uskoo sitkeästi tähän vaikeusjärjestysjuttuun.
Tuo tuloskorttien hcp-sarake on perinteisesti tarkoitettu puhtaasti reikäpelejä varten, jossa numerojärjestys perustuu aivan muuhun ideologiaan kuin vaikeusjärjestykseen. Yhtenä esimerkkinä on esim. se, ettei aivan kierroksen loppupäähän pidä laittaa pieniä numeroita koska vain muutaman tasoituslyönnin saava ei ehkä ehtisi niitä käyttää ennen kuin peli on päättynyt. Suomen Golfliitosta voi pyytää yllämainitut EGA:n ohjeet jos asia niin paljon kiinnostaa. EGA:n mielestä korttiin riittää aivan hyvin yksi tällainen sarake eli he haluavat itse asiassa viestittää, että on yks hailee missä järjestyksessä ns. ”leikkimielisessä” pistebogissa kukin lyöntejä saa.
Joissain suomalaisissa tuloskorteissa hcp-riviksi on merkitty laskennallisesti saatu todellinen vaikeusjärjestys mikä on tietysti kaikkien ohjeiden vastaista. Joittenkin seurojen korteista löytyy myös kaksi riviä, joista toinen on tarkoitettu reikäpelejä varten ja toinen - reikien todellinen vaikeusjärjestys - bogipisteitä varten. Tämä aiheuttaa mielestäni pelkkää sekaannusta varsinkin jos sarakkeet on esim. merkitty, kuten meillä Talissa, termein, match/medal. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yksi, EGA:n ohjein tehty sarake kelpaa vallan mainiosti ja siihen olisi myös pistebogiporukankin tyytyminen.
Tämä asia tuli esille kun hyvä ystäväni Erkki Tietäväinen alkoi päivittää Nordcenterin uusitun Fream-kentän numerointia. Asiaa ilmeisen huonosti ymmärtävät rivijäsenet alkoivat voimallisesti protestoida kun vanhoja tuttuja ja ilmeisesti pahasti pielessä olleita numeroita lähdettiin, liitosta saatujen suositusten mukaisesti, muuttelemaan.

Ennustin edellisessä jutussani uutta miesten majorien kierrosennätystä, mutta taas kerran vanhaa vain sivuttiin. Kilpailun ensimmäisen aamupäivän olosuhteet viime torstaina olivat ennätykselle todella otolliset. Edellisen yön sade oli pehmittänyt viheriöitä ja tuuli loisti poissaolollaan. Lähimmäksi uutta ennätystä selvisi nuori mies Rory McIlroy Pohjois-Irlannin Belfastista. Vain missattu metrinen putti reiällä 17 esti uuden ennätyksen. Jo torstain iltapäivällä apuun kiirehti kaikkien vanhojen links-kenttien tärkein suojelija eli navakka tuuli jota riitti sitten kaikille neljälle kisapäivälle ja joka teki tehokkaasti tyhjäksi kaikki muut ennätysyritykset. Oli hienoa nähdä kuinka Luojan luoma vanha kenttä piti hyvin puoliaan järeillä nykyvälineillä varustettuja atleetteja vastaan. Vuoden viimeinen major, kolmen viikon päästä pelattava USPGA, on viety niin häijylle kentälle, että sieltä on turha odottaa ennätysuutisia. Pelipaikkana on Michigan-järven rantatöyräillä sijaitseva ja Pete Dyen suunnittelema Whistling Straits.
Tämänvuotisen kilpailun jännitys katosi jo hyvissä ajoin kun suurelle yleisölle kutakuinkin tuntematon Louis Oosthuizen ei vaan suostunut mokaamaan. Suuren vaikutuksen minuun teki hänen vaivattoman väljä svinginsä joka lennätti palloa säännönmukaisesti pitemmälle kuin mihin parina pelannut lihasjärkäle Paul Casey pystyi.
Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin nuori korealainen Jin Jeong. Hän oli voittanut kesäkuussa British Amateurin ja saanut näin kutsun tähän suureen tapahtumaan. Hän ei aristellut suurten joukossa alkuunkaan ja vei helposti mukanaan parhaalle amatöörille annettavan hopeamitalin.
Lopuksi antaisin voittajalle pitkän miinuksen siitä, ettei hän riisunut lippistä päästään palkintojen jaon, eikä voittajan puheen aikana. Vimpan päälle pukeutuneen R & A:n herrarivistön edessä hän näytti, hattu silmillään, lähinnä juntilta. En tiedä pakottaako sponsori pelaajan tällaiseen huonoon käytökseen, mutta pahalta se vaan näytti. Kaikilla niillä kolmella kerralla kun Tiger Woods on viimeisen 10 vuoden aikana seissyt samassa rivissä, ei hänen hatustaan ole näkynyt jälkeäkään.

Ensi torstaina käynnistyy, ainakin meidän eurooppalaisten mielestä, vuoden tärkein major, The Open. Maailman parhaat mittelevät voimiaan maailman vanhimmalla kentällä jolla järjestäjä, R & A on tehnyt yhden merkittävän muutoksen sitten vuoden 2005, jolloin kisa täällä viimeksi käytiin. Reiän numero 17 tiiauspaikka on siirretty pois vanhan kentän varsinaiselta alueelta Eden kentän puolelle paikkaan, jota on viime vuosina käytetty rangena ja joka pidentää tätä legendaarista Road Hole’a yli 30 metrillä. Nyt hylätyltä tiiauspaikalta ennätettiinkin pelata noin 110 vuotta. Muuten Old Course on suunnilleen ennallaan ja on varmasti leppeissä sääoloissa kutakuinkin puolustuskyvytön maailman tämän päivän huippuja vastaan.
Tämä tosiasia merkinnee sitä, että jo 37-vuotiaaksi ehtinyt miesten majorien kierrosennätys 63, on tulossa tiensä päähän. Tulostahan on sivuttu toistakymmentä kertaa, mutta kovin sitkeästi se on puolensa pitänyt.
Kaikista kuuskolmosista se ensimmäinen on edelleen ehkä kaikkein kovin juttu. Sillä tuloksella Johnny Miller nousi vuoden 1973 U,.S.Openin viimeisellä kierroksella kaukaa takaa voittajaksi ja vielä ehkä kaikkein häijyimmällä kentällä Oakmontissa. Kovia 63-tuloksia ovat myös ne kaksi Augusta Nationalissa pelattua. Vuonna 1986 Nick Price teki Mastersin kierrosennätyksen ja vuonna 1996 Greg Norman sivusi sitä. Greg Normanilla näitä on sitä paitsi kaksi, sillä voittaessaan ensimmäisen majorinsa, The Openin Turnberryssä vuonna 1986, hänen ensimmäinen kierroksensa oli 63. Yksi kuuskolmonen on myös nähnyt päivänvalon Old Coursella. Se tapahtui vuoden 1990 Openissa, jolloin vuoden 1987 Erkko Trophyn kakkonen, Paul Broadhurst ylsi tähän tulokseen.

Tämä majorien kierrosennätysasia kiinnostaa meitä suomalaisia ehkä tavallista enemmän juuri siksi, että Minea Blomqvist pelasi ensimmäisenä maailmassa tuloksen 62 naisten British Openissa, Sunningdalen vanhalla kentällä.

Tiger Woods on ollut aivan omaa luokkaansa kun The Open on kahdella edellisellä kerralla vanhalla kentällä pelattu ja nämä muistot herkistänevät hänet taas kerran hyvään suoritukseen. Viime kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että miehen maagisuus on, ainakin tilapäisesti johonkin kadonnut ja hänestä on tullut huonosti joukosta erottuva rivimies, mutta vailla sädekehää olevat rivimiehetkin voittavat välillä majoreita. Hauskaa olisi jos ikinuori Tom Watson pärjäisi, sillä vaikka hän on voittanut kilpailun viisi kertaa, ei yksikään voitto ole sattunut tällä, golfin varsinaisella pyhällä maalla, St. Andrewsissa.

Miesamatöörit tulevat seniori-ikäisiksi sinä vuonna kun he täyttävät 55 -vuotta. Nämä seniorien nuorimmaiset ratkovat tässä viikonvaihteessa paremmuuttaan Ruuhikosken kentällä Seinäjoella. Koska golfarit kaikkien tutkimusten mukaan elävät pitempään on myös vielä vanhemmille ikäluokille järjestetty omat SM -kilpailunsa ja huomenna 1.7. aloittavat Pickalan kentillä golfin ns. superseniorit luokissa 65v, 70v ja 75v. Yhteensä näitä ”huru-ukkoja” on mukaan tullut vaikuttavat 183 kappaletta ja enemmänkin oli tarjolla jos kentille olisi vain mahtunut.
Golfaamisen ilo ja kilpailuvietti eivät iän myötä katoa minnekään ja nykyisten pelaajien edelleen vanhetessa joudutaan näitä vanhempia ikäluokkia yhä vain lisäämään. 80 -vuotiaiden sarja ei todellakaan häämötä enää kovin monen vuoden päässä.
Seniorien innokas ja runsaslukuinen osallistuminen on aikaansaanut sen, ettei näitä omia SM-kilpailuja ole enää konsti eikä mikään myydä seuroille. Leppoisat seniorit ovat nyttemmin aina tervetulleita maan eri puolille ja juuri näistä mestaruuskilpailuista on kehkeytynyt sellainen kesäjuhla, jossa klubeilla viihdytään hyvin myös kierrosten välillä ja niiden jälkeen.
Pickalan osanottajaluetteloa silmäillessä toteaa helposti sen, että golf tarjoaa nuorina muissa lajeissa kunnostautuneille erinomaisen keinon jatkaa kilpailu-uraa. Mäenlaskun maailmanmestari vuosimallia 1958, Juhani Kärkinen, pelaa nyt jostain syystä sarjassa 70v, vaikka ikää on jo 75v. Tämä johtunee siitä, että Jussi kamppailee myös edustuspaikoista, joita ei ole seiskavitosille tarjolla. Pickalassa puttailevat myös sellaiset takavuosien jääkiekkohirmut kuten Raimo Kilpiö ja Jorma Salmi, sekä maajoukkuetason kolmiloikkaaja Kaj Helminen. Entisestä mestarivoimistelijasta Mikkelin Juhani Rahikaisesta on kehittynyt myös erinomainen seniorigolfari, joka on edustanut maataan myös tässä uudessa lajissaan.
Entä olenko itse mukana tässä suuressa golfjuhlassa? Keväällä kovin kivuliaaksi äitynyt oikea lonkka piti leikata kesäkuun alussa ja se estää nyt viimevuotisen pronssimitalin puolustamisen. Onneksi hyviä golftapahtumia riittää vielä loppukesällekin.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun 10 tunnin aikaeron takaa Californiasta tullut major minua valvotti, mutta nyt on todettava, että kuvaruudun ääressä sinnitellyt golfnörtti palkittiin tasaisella ja jännittävällä viimeisellä kierroksella ja kaiken kruununa, eurooppalaisella voittajalla. Voittajana voidaan myös pitää vanhaa Pebble Beachin kenttää joka USGA:n kisakuntoon trimmaamana piti golfmiljonäärejä lähes pilkkanaan. En muista koskaan ennen nähneeni, että maailman suurin sivuvesieste, Tyyni Valtameri, olisi ollut niin paljon pelissä mukana. Olosuhteista valitettiin ja PGA Tour oli jopa sitä mieltä, että vaikea kenttä teki viimeisestä kierroksesta tylsän. Tour on perinteellisesti sitä mieltä, että suuri yleisö haluaa nähdä birkkuja ja eageleita, jotka saavat heidän pelaajansa näyttämään juuri niin hyviltä kuin heidän sloganinsa lupaa ”These guys are good” Tällaisen tavallisen rivigolfarin mielestä mikään ei ole hauskempaa kuin nähdä nämä mestarit todella vaativissa olosuhteissa. Kun joskus takavuosina prot syyttivät USGA:n silloista johtajaa Sandy Tatumia siitä, että tämä haluaa nöyryyttää maailman parhaita pelaajia, oli miehen vastaus paljonpuhuva. ”Emme halua nöyryyttää maailmantähtiä. Me haluamme vain selvittää ketkä niitä todella ovat!”
Irlantilaiset ovat viime aikoina vastanneet Euroopan Major-menestyksistä. Padraig Harrington voitti niitä pari vuotta sitten pikavauhtia kolme kappaletta ja nyt saatiin vihreälle saarelle taas yksi lisää. Se, että Graeme McDowell on Pohjois-Irlannista ei vähennä muiden saarelaisten iloa, sillä juuri golfissa Irlanti on - päinvastoin kuin politiikassa - yhtä suurta, samaan golfliittoon kuuluvaa perhettä. Irlannin ensimmäinen major-voittaja, The Openin vuonna 1947 voittanut Fred Daly tuli muuten myös Pohjois-Irlannista.
Euroopan kaksoisvoiton varmistanut ja lyönnillä voittajalle hävinnyt Ranskan Gregory Harvet oli ennen tätä viikonvaihdetta maailmanlistalla sijalla 391 ja selvisi mukaan samoista karsintapeleistä kuin meidän Mikko Ilosemme. Hänen menestymistään on tietenkin pidettävä yllätyksenä, mutta ei sen kummempana kuin British Openin, samoilta sijaluvuilta tulevat, voittajat vuosina 2003 (Ben Curtis) ja 2004 (Todd Hamilton). Huippugolfin rivit ovat syvät ja taitajia riittää.