Olipa kerran aurinkoinen hieno sunnuntai 30.8., kun näin livenä mitä upeimman 161 metriä kantavan rautaneloslyönnin. Satumaisen tarinan tähtihahmona oli tietenkin Finnair Mastersin voittanut 22-vuotias espanjalaislupaus Beatriz Recari, joka teki Talissa ensimmäisellä uusintareiällä eaglen, voittaen uransa 1. ET kilpailun. Lyönti oli kerrassaan niin täydellinen, että en malttanut jäädä seuraamaan upean kilpailun palkintojen jakoa, vaan innoissani suuntasin itseni Albergan rangelle. Puhkuin niin paljon intoa, etten sitten malttanut venytellä tuon taivaallista…jolloin se sitten naksahti; selkä nimittäin. Ensimmäinen veto kun lähti draiverilla, niin backsvingin myötä kipu oli mitä tuskaisin; ihan kuin olisi puukolla isketty selkälihasparkaan. Siihen sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tipahti unelmat paremmista lyönneistä grippeineen päivineen. Vähän sama juttu, kun pienenä ihailin Batmania yli kaiken ja omiin taitoihini täysin uskoneena hyppäsin autotallin katolta alas superhienon viittani kanssa, minkä jälkeen ei sitten tarvinnutkaan kävellä vähään aikaan. No, tässä Recari-ihannoinnissa se sitten tarkoitti sydäntä viiltävää taukoa golftreeneille tuskaisen 2,5 viikon verran. Joskin ei se pakollinen treenitauko ihan heti alkanut, kun kerran sitkeänä sissinä halusin kivusta huolimatta mennä Sarin kanssa Vanajan väyliä ihastelemaan. Luojan kiitos ysiväylälle päästyämme alkoi sataa taivaan täydeltä, sillä lyödessä kipu alkoi olla jo tajunnan rajamailla. Vaan kyllä harmitti, kun kerran olimme päässeet pelaamaan näin hienolle golfkentälle ja eritoten hyväkuntoisille griineille. Tämän Vanajan reissun jälkeen seuraavan aamun ensimmäinen viiltävä ajatus sitten olikin, että nyt jos koskaan pitäisi viedä selkäparka hoitoon.

Onneksi löysin kipuihini jo hyvinkin tuskastuneena parin turhan lääkärireissun jälkeen (vain vahvaa buranaa tarjolla) erittäin hyvän kiropraktikon, jolla tuntui olevan todella laaja tietämys ”golfanatomiasta”. (Kun kerran Miika on jo näillä blogisivuilla hienosti kehunut Peltomäki Golfia, niin selkävaivaiset voivat vierailla Peltomäki Golfin lisäksi myös vaikka www.dckiropraktikko.net sivuilla). Kiropraktikko löysi muutamien painelujen jälkeen mitä mainioimmat kipukohdat. Diagnoosina oli täydellinen fasettilukko (selkärangan nikamat 7,8,9,10 olivat ”jumahtaneet todella kiinni” , minkä vuoksi kylkiluu ei päässyt kunnolla liikkumaan aiheuttaen kylkikaareen pistävää kipua). Lisäbonuksena sain myös kärsiä suojelevasta lihasjännityksestä selkärangan ja lavan välissä. Lisäksi kiropraktikon mielestä minulla oli lonkan kireät koukistajalihakset, mikä taas vaikuttaa lihasepätasapainoon lannerangan ja lantion alueella; ja millä taas on haittavaikutusta svingin parantamiseen. Jonkin verran oli myös puutteellisuutta kaularangan kiertymisessä, mikä taas vaikuttaa kuulemma golflyönnin suuntaan ja mailan lavan asentoon palloon iskeytymisen hetkellä. No, kolmen kerran kiropraktikkokäyntien myötä sain samalla hyvää anatomian opetusta ja erityisen mukavaa oli se, että kiropraktikko opetti muutamia hyviä liikkeitä, mitä golffarin tulisi niin ennen peliä kuin pelitaukojen välillä tehdä pysyäkseen jotenkin kuosissaan. Parasta kuulemma olisi ollut, että olisin käynyt jo ennen golfin aloittamista kiropraktikolla välttyäkseni selkävaivoilta. No eipä kyllä sellainen ajatus vilahtanut edes mieleeni kevätkesän kynnyksellä, mutta parempi sentään myöhään kuin selkä haudassa.

Selvittyäni kiropraktikkohoidoista/selkärangan ”rusautuksista”, riensin kuin villivarsa Kurk Golfiin pelaamaan. Vaikka selkä hivenen vielä vihoitteli, niin enää se ei kuitenkaan tajunnanvirtaa haitannut. Sen sijaan sain kuin palkkiona 2,5 viikon kärsimyksestä aivan ihanaa peliseuraa; 75- ja 76-vuotiaat ”serkkutytöt”, joista toinen oli innoissaan lähdössä Monacoon pelaamaan. ”Tytöt” olivat oiva esimerkki siitä, että elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa; nimittäin huumori kukki loppuun asti ja neljä tuntia sujahti kuin siivillä. 2,5 viikon pelitauon jälkeen en ihan päässyt tasoitukseeni (31,5), mutta se ei mieltäni haitannut, sillä nyt draivit sinkosivat suoraan väylälle…niin ja Kurkin jälkeen kun pelasin muutaman päivän jälkeen Gumbölessä, niin olisin näköjään voittanut sinä lauantaina ysiväylällä pidetyn naisten draivikisan. Gumbölessä pelatessa pääsin sitten jo lähelle (31,9) kesän parasta tasoitustani.

Vaan eipä tuota pelaamisen iloa eikä varsinkaan pelaamisen taitoja sitten enää löytynytkään meidän AA-ryhmän (Aloittelijoiden Akatemian) loppufinaalissa Kytäjän upeilla väylillä 27.9.; varsin muuten tuulisessa säässä. Tuo sunnuntaipäivä sattui olemaan henkilökohtaisessa elämässäni henkisesti yksi elämäni raskaimmista päivistä, minkä vuoksi en oikein kyennyt keskittymään lyönteihini. Kotoa lähtiessäni vielä mietin, että miten ihmeessä saan itseni koottua ja psyykattua mielen pelikuntoon. Jostain kumman syystä mieleeni tulvahti ohjelma Tanssii tähtien kanssa ja Pirkko Mannolan sisukkuus jatkaa ohjelmassa, vaikka oma mies oli juuri kuollut. Tämän muistaneena sain hivenen lisävirtaa jaksaakseni osallistua Kytäjän koitokseen. Pelatessani sitten Sarin ja Jukan kanssa omana ryhmänämme, Jukka ihmetteli itseni lisäksi väylien varrella mihin viikko sitten onnistuneet lyöntini olivat kadonneet ja yritti parhaansa mukaan antaa hyviä vinkkejä lyönteihini. Jostain kumman syystä edes draivilyönnit eivät aina onnistuneet, vaikka juuri niissä koin kehittyneeni aiemmissa peleissäni. Lisämausteena vielä vierailin melkein jokaisella väylällä hiekkakuoppia haravoimassa ikään kuin niitä olisi pitänyt haravoida vieläkin kauniimmiksi. Niin, sitten vielä liukkailla griineillä ja kovassa tuulessa oli melkoisia haasteita saada palloa kuppiin saman päivän aikana.

Lopputulos oli sitten se, että pelasin tämän vuoden surkeimmista surkeimman pelin; ja mikäs sen kasvattavampaa, kuin että juuri tämä tulos painetaan mustaa valkoisella tyyliin Golf Digestin lehteen! Elämä on, tosi reilua siis! Vaan ken leikkiin lähteköön, se myös sen kestäköön. Paitsi että kyllä tuo sunnuntain kesän surkeimman pelituloksen julkistaminen lehteen viiltää edelleen ennestään jo tuskaista sydäntä. Tämä, jos mikään päivä opetti itselleni sen, miten oma mieliala ja vähäiset unet voivat todellakin vaikuttaa pelini kulkuun. Onnistuakseni lyönneissä tarvitsen ehdottomasti läsnäolon taitoa; ja tuona tärkeänä sunnuntaina se taito oli enemmän kuin kadoksissa. Ja mitä sitten lyöntitaitoihini tulee, niin edelleen minulla on suuria haasteita eritoten lähipelissä kehittymisessä. Mutta vaikka sitten Kytäjällä tulikin murskalukemia ihan lehteen asti, niin olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen rohkaistunut kesän aikana menemään yksin pelaamaan vieraiden ihmisten kanssa eri kentille. Ja nyt tätä blogia kirjoittaessani yöpöydälläni muuten odottaa juuri hankkimani kirja ”Sisulla eteenpäin”. Siitä tulkoonkin uusi golfmottoni selviytyäkseni Kytäjän murskaluvuista uusille väylille, sillä jokainen väylähän ja jopa lyönti on aina uusi mahdollisuus. Niin, ja todellinen rakkaushan ei kompastu satunnaisiin vastoinkäymisiin, edes golfissa.

Niin siinä sitten vaan taas kävi, että kesäloma sujahti ihan hetkessä ohi. Nyt sitä on jo pari viikkoa tahkottu töiden äärellä enemmän kuin täysillä- eikä puhettakaan mistään loman jälkeisestä pehmeästä laskusta… Eli on tässä koettu jos jonkinmoisia vieroitusoireita parin viikon aikana, mieli kun on autuaasti jäänyt vielä seikkailemaan golfkenttien viheriöille sen sijaan, että olisi ihan oikeasti pitänyt keskittyä vain ja vallan työkuvioihin. No, vaikka golftreenit ja pelaamiset ovatkin viime aikoina pakon sanelemana reippaanlaisesti vähentyneet, niin onneksi sentään elämä jatkuu viikonloppuisin, lyhyinä arki-iltoina; ja tietenkin kesän mukavien golfmuistojen siivittämänä.

Hauskimpana golfmuistona jäänee kenties päällimmäisenä mieleen pelaaminen viime viikonloppuna Peuramaalla; pelin loputtua kun oli ihan pakko parkkipaikalla miettiä, onko sitä ajokunnossa vai ei. Ei siksi, ettäkö olisi hermot mennyt tai jotain muuta vastaavaa, vaan kun satuin yllättäen pääsemään mukaan varsin hyvin varustautuneeseen peliporukkaan. Porukka kun oli päättänyt juhlistaa kesälomiensa loppumista ihan poikkeuksellisella tavalla eli yrittämällä samalla varoa nestehukkaa; mitä aina silloin tällöin pelatessa saattaakin toki tapahtua. No, nämä kaverit olivat varustautuneet peliin sekä ”par- että puttipulloin” (kyse ei siis mistään tavanomaisista birdiepulloista); eli aina kun joku teki par:in tai puttasi ekalla sisään, niin silloin piti kaikkien juhlistaa hienoa suoritusta. Siinä vain sattui käymään loppuväyliä kohden niin todella kummasti, että omat lyönnit alkoi mennä ihan sinne minne pitikin: ei suurempaa pulmaa gripistä, mailan epämääräisistä lavan suuntauksista, lyöntilinjoista jne.. . liekö silläkin ollut jotain vaikutusta, että sitä pientä valkoista palloa tuli kenties lyötyä ”vähän” rauhallisemmin kuin yleensä. Niin tai näin; taisi sillä kehon ja mielen rentoutumisella olla jonkinlaista vaikutusta pelin sujumiseen, johon vaikutti hauskan peliseuran lisäksi lämpöisenä puhaltava kesätuuli sekä visuaalisesti mieltä rentouttava auringon lasku taivaan upeine väriskaaloineen.

Toinen mukava tai lähinnä huvittava muisto pitää vielä kertoa; se nimittäin nauratti itseäni ihan vatsan pohjaa myöten. Mainitessani siis äsken grippiongelmastani (joka on golffissa kurjinta mitä tiedän), niin toki olen enemmän kuin yrittänyt löytää itselleni ”sen ihan oikean” mailaotteen. Näin ollen tahtotilan sanelemana (=unelma paremmasta gripistä) harjoittelin taas eräänä iltana Albergan rangella niin grippiä, oikeita lyöntilinjoja maassa makaavia mailoja hyödyntäen, lavan suuntaamista jne.. Siinä sitten eri harjoitteita tehden jotenkin vaistosin, miten eräs mies tuijotti minua rangen reunalla kuin jotain kummajaista (tai varmaan siltä silloin näytinkin). Sitten tämä mies tuli luokseni ja sanoi minulle ihmettelevään sävyyn ”Sinä olet varmaan joku pro!” Kuullessani nämä ensisanat ajattelin välittömästi, että joko tämä mies oli ihan kahjo tai sitten itseään parempaa seuraa vailla. Kunnes hän jatkoi, ettei ole koskaan aiemmin pelannut golffia ja minua seuratessaan hän oli ajatellut, että olen varmaan joku golfpro, kun harjoittelen niin perusteellisen keskittyneesti. Siinä hetkessä aloin nauraa ihan sydämestä; eikä nauru meinannut loppua laisinkaan. Kummallista; joskus pitää kyllä pidätellä itkua, mutta nyt piti ihan oikeasti pidätellä naurua, rangella kun oltiin. Oikeasti nauroin eniten sitä, että mitähän prooni Jarkko olisi sanonut tuon kuullessaan; olisi varmaan nielaissut parikin kertaa, että anteeksi mitä. Niin tai näin; miehen kommentti sai hyvälle tuulelle; huolimatta siitä, että grippipulmani on enemmän kuin todellinen. Ja ollakseni ihan rehellinen, niin kyllä tässä haasteita riittää edelleen tosi paljon, joka lähtöön ja ikuisesti.

Onneksi olenkin tässä kuitenkin kesän loppuvaiheessa löytänyt itselleni erittäin hyvän ja varsin rennon harjoitteluystävän; kakkosminäni, joka kannustaa aina vain parempaan osumaan. Eli olen alkanut seurustella kakkosminäni kanssa silloin tällöin par kolmosella; merkkaan pallon yksi ja kaksi ja sitten tämä kakkosminäni yrittää aina perässäni korjata paremmaksi sen ensimmäisen lyönnin. Jos ei korvaavista lyöneistä aina muuten hyödy, niin ainakin saan tuplana liikuntaa, mikä sekään ei todella ole pahitteeksi.

Viimeisenä iloisena asiana pitää tässä vielä kuulumisia mainita sen verran, että oli varsin hieno kokemus päästä Vanajanlinnan Linna Golfiin seuraamaan suomalaisen ammattilaisgolffin kärkipelaajia Golf Challenge-kilpailuihin. Nyt on päässyt läheltä seuraamaan, miten hienosti huippuosaajat pelaavat ja miten he tyynesti säilyttävät malttinsa, jos pallo ei heidänkään käsittelemänä siirry sinne minne sen oli kenties tarkoitus mennä. Päällimmäisenä tuliaisena itselleni oli lähipelin ja erityisesti onnistuneen puttauksen merkitys pelin hyvälle lopputulokselle.

Päästessäni mukaan Aloittelijoiden Akatemiaan, asetin omaksi tavoitteekseni muillekin pelikentille kuin Vihtiin pääsemisen eli tahtotilani oli saada hyvä osuma tuohon maagiseen lukuun 36. Lisäksi tavoitteenani oli rohkaistua menemään yksin pelailemaan vieraillekin kentille, sillä omaan työhöni kuuluu välillä matkustelua, jolloin työn vastapainona golf on mitä mainioin irtiotto. Tavoitteistani tuo yksin pelaaminen vieraiden ihmisten kanssa on jo toteutunut yllättävän hyvin; olen päässyt eroon pienestä alkujännityksestä ja nyt menen jo suurella mielenkiinnolla vieraiden ihmisten kanssa pelaamaan. Mutta mitä tuohon tasoitusluvun alentamiseen tulee, niin sen eteen olen kyllä saanut kovasti tehdä ”töitä” ja saan tehdä edelleenkin. Näillä näkymin näyttää, että joudun varmaan elämäni loppuun asti hiomaan svingiäni, hakemaan vielä parempaa grippiä ja oikeaa pallon etäisyyttä, lyönnin pituutta jne., jne.. Mutta kumma kyllä, eipä tuo haittaa; onpahan vaan mukavaa, että kehityshaasteita riittää vielä pitkälle. Vaan viikko sitten en ihan kyllä vielä ajatellut näin, vaan jo pienen pienessä tuskassa ajattelin, että millä ihmeen taikatempuilla saan tasoitustani laskemaan - johon prooni Jarkko sanoi, että tarvitaan lukuisia toistoja ja jälleen kerran toistoja ja toistoja, joten oikotietä onneen ei ole näköpiirissä, vaikka mieleni kovasti niin haluaisikin.
Mutta ystävä hädässä tunnetaan, eikö niin? Vuodatin sitten heikkona hetkenäni pieniä golftuskiani hyvälle ystävälleni, joka hänkin sitten prooni lisäksi viisaana ja lisäksi minut hyvin tunteneena sanoi, että lakkaa se turha yrittäminen äläkä ”suorita golfia”, olethan sentään kesälomalla, vaan kaiva sen sijaan kirjahyllystä esiin ”Alitajuntasi voima” ja rentoudu. Siinä hetkessä pääni naksahti ihan varmasti jopa kirjaimellisesti eri asentoon. Kiitin ystävääni lämpimästi hänen suuresta viisaudestaan ja siinä samassa hetkessä tartuin Alitajunnan kirjaani. Uskokoon ken mitä haluaa, mutta seuraavana aamuna kirjaa yöllä lukeneena ja sanomaakin varmaan sisäistäneenä, heräsin aamuun täysin virkeänä; heti heräämisestä lähtien minut valtasi sisäinen tunne, että tästä päivästä tulee erityisen hyvä päivä. Ja niin siitä tulikin; aamusta iltaan asti. Ehdin Vihtiin hyvin ennen tiiausaikaa ja ehdin hyvin myös rangelle treenaamaan lyöntejäni ennen peliäni. Tiiauspaikalle päästyäni seuraani liittyi kaksi itselleni vierasta miestä, joista molemmista heti välittyi hyvin mielenkiintoinen rauha ja tasapaino; mikä tuntui tarttuvan minuunkin. Kummallista, ajattelin. Miten ihmeessä peliseura voi vaikuttaa omaan mielentilaani ja -rauhaani jo ennen avauslyöntiä. Mutta näin vain kävi ja avauslyöntini singahti melko uudella draivillani 150m ja keskelle väylää! Ja siitä se sitten lähti liikkeelle, positiivinen kierre, ihan väylälle 18 asti! Toinen miehistä oli myös aloittelija niin kuin minä, ja toisella taas oli tasoitus 17, joka huolehti lyöntien kirjaamisesta. Se, mikä lisäsi tämän pelin nautittavuutta ihmeellisesti onnistuneiden lyöntien lisäksi oli se, että tässä ryhmäkokoonpanossa seurasimme tarkkaan toinen toistemme lyönnit, jolloin peli eteni hyvin jouheasti. Ja jos itse kunkin pallo meinasi tehdä välillä katoamistemppuja, niin jokainen meistä lähti välittömästi toisen ”melkein kadonnutta” palloa metsästämään. Siitä, että joku välittää etsiä niin tarkkaan kadonnutta palloani, niin siitäkin voi tulla yllättävän hyvä mieli; ettei jokainen suhaa ainoastaan ja vain oman pallonsa perässä. Voisipa melkein sanoa, että tämä pelikerta muistuttikin erittäin hyvää tiimityötä ja tulos olikin sitten sen mukainen; tasoitukseni tippui 31,5:een. Kun siis lasketaan yhteen toistot, toistot ja toistot sekä myönteinen asenne ja mielenrauha, niin lopputulos voi olla välillä jopa vallan hyvä. Huomenna on taas uusi päivä , haasteet jatkuvat ja jokainen päivä on aina uusi mahdollisuus!

Raikkaan sateisia terveisiä Vaasan ulkosaaristosta, missä ei ole golfkenttiä sitten mailla (tai siis vesillä) halmeillakaan. Juuri kun olin ajatellut lähteä ulapalle melomaan pienenä vaihteluna golfin sijaan, niin alkoi sataa oikein urakalla. Vaikka en ihan sokerista olekaan, niin nyt kyllä oli parempi vaihtoehto vihdoin viimein kirjoittaa jo seuraava blogi, sillä ensimmäisestä blogistani kun on golfkiireiden keskellä vierähtänyt jo vähän yli kuukausi! No, parempi myöhään kun ei sitten edes sateisenenakaan päivänä! Mutta jos jotain hyvää tähän hetkeen, niin tämän parempaa ajatusten koontipaikkaa en kyllä sitten tiedä; edessäni avautuu avomeri mitä mahtavine merimaisemineen. Oikeastaan tämä on juuri nyt itselleni paras blogin kirjoituspaikka, sillä golfkärpäsen purressa kamppailin erityisesti sen ajatuksen kanssa, että miten ihmeessä ”meri-ihmisenä” onnistun parhaimpina kesäpäivinä jakautumaan sekä golfkentille että meren äärille. Nyt kuitenkin kesälomani häämöttäessä jo kohti loppuaan voin iloisesti todeta, että aikaa on riittänyt niin pelaamiseen kuin myös merestäkin nauttimiseen. Täysiä pelikierroksia on kuluneen kuukauden aikana kertynyt kymmenkunta, ”ysikierroksia” muutamia, rangellakin on tullut tahkottua useampaan otteeseen palloja suuntaan jos toiseen , parille Vihdin naisten tunnillekin olen päässyt lähestymis- ja hybridilyöntejä treenamaan sekä sokerina pohjalla ovat tietenkin olleet Jarkon pari treenitapaamista. Mitä pelikertojen määrään tulee, niin ”pelitahti” on tuntunut juuri sopivalta, sillä kiinnostus uutta lajiani kohtaan on pysynyt koko ajan huipussaan.
Mitä sitten omaan kehittymiseeni golfpelaajana tulee, niin kehitystä on varmaan tapahtunut enemmänkin ihmisenä ”avartumisena” ja kasvamisena kuin pelitaidoiltaan nopeasti kehittyvänä yksilönä; tai mitä kaikkea nyt sitten pelitaidoilla oikeasti voidaan tarkoittaakaan... Nyt juuri ulapalle katsoessani jälleen kerran lyhyessä ajassa muuttunutta merimaisemaa, päällimmäisenä nousee pintaan ajatus siitä, että vaikka golf on yksilölaji, missä jokainen kehittyy omaan yksilölliseen tahtiinsa, niin kyllä yllättävän paljon on ”pelituloksiini” ja pelaamisesta nauttimiseeni vaikuttanut myös peliseura, joka on vaihdellut kuukauden aikana hyvinkin paljon. Melko pian Aloitteijoiden Akatemian päästyä vauhtiinsa lähdin pelaamaan myös vieraille pelikentille kotikenttäni Vihdin lisäksi. Eri kenttätäkokemusten lisäksi (Ruukki, Master, Nurmijärvi, Nordcenter, Kurk Golf, Peuramaan Vanha Peura sekä Porkkala, Porin Kalafornian Lintulaakso että Jokiväylä) minua on kiinnostanut yhtä lailla tutustua niin uusiin ihmisiin kuin heidän kokemuksiinsa ja tapoihinsa pelata golfia kuin myös miten kokeneet pelaajat suhtautuvat melko tuoreeseen aloittelijaan.
Tähän mennessä kertyneiden kokemusten myötä voin vain todeta, että olen saanut hienon mahdollisuuden tutustua mitä erilaisempiin ihmisiin; ja heidän kauttaan myös itseeni aivan uusista näkökulmista. Mieltä piristäviä kokemuksia vieraiden kanssa pelaamisesta tähän mennessä on kertynyt useitakin, mutta erityisesti minulle on jäänyt tunnemuistiin pelaamiseni ”Riikan, Pekan ja Kristiinan” kanssa Peuramaalla. Tiiauspaikalle päästyäni tein nopean pika-arvion kanssapelaajistani; harjoituslyönneistä ja hyvin urheilullisista olemuksista päätellen olin päässyt itseäni todella parempien golffareiden ryhmään- ja arvio osuikin sitten nappiinsa kuullessani heidän alhaiset tasoituslukunsa. Se, mikä tässä ryhmässä teki pelaamisesta nautinnon suurista tasoituslukueroista huolimatta, oli ryhmässämme heti alussa syntynyt hyvä huumori, pelaajien ryhdikäs eteneminen kentällä sekä konkareiden hyvin tasa-arvoinen suhtautuminen minuun ”ulkopuolisena” ja aloittelevana pelaajanana; minkä vuoksi koinkin oloni varsin rennoksi. Vaikka palloni ei aina lentänytkään sinne minne sen halusin, niin so what, ei se näyttänyt tahtia haittaavan; sen sijaan sain väylien varrella sopivasti kannustusta mieltä piristävällä huumorilla höystettynä. Mukavaa oli myös huomata, että ennestään toisilleen tutut pelaajat kannustivat myös toinen toisiaan, jolloin ilmassa tuntui leijuvan ”positiivisen kierteen” ilmapiiri. Toisaalta taas oli mieleniintoista huomata, että alle 10 tasoituksen omaavilta voi myös yhtä lailla ”kunnon draivin” jälkeen kadota pallo kun pallo, niin silti se ei näyttänyt juurikaan harmittavan taitaviksi osoittautuneita pelikavereitani. Peli-illan jälkeen korviini jäikin vielä pitkään soimaan Pekan usein toistama lause, ”Mars eteenpäin sanoi Mannerheim” sekä Riikan toistama toteamus, että ”Seuraava väylä ja lyönti on aina uusi mahdollisuus”. Näillä eväillä voisikin lopuksi kiteyttää, että golf on näyttäytynyt itselleni taitolajiksi myös muutenkin kuin teknisesti; myönteisyys luo myönteisyyttä, mikä taas vaikuttaa mukavaan pelihenkeen ja mikä taas kannustaa itseäni hiomaan itseäni teknisesti, vaihe vaiheelta eteen päin.